Kutsumuksellisen työn arvostamisesta

Olin viime syksyllä luennoimassa Kuopiossa kutsumuksellisesta työstä. Luennon jälkeen eräs osallistuja tuli juttelemaan. Hän kertoi siitä, miten oli aikanaan tehnyt erittäin kutsumuksellista ja palkitsevaa siivoojan työtä. Ongelmana oli kuitenkin, että työyhteisön ylenkatse nakersi työmotivaatiota.

Vaikka siivoojan työ itsessään oli kivaa, siitä ei ”saanut pitää”.

Samanlaisen tarinan kertoi minulle toisen luennon jälkeen viikko sitten eräs opettaja. Hän oli omassa koulussaan kyennyt rakentamaan kollegoineen säkenöivän yhteishengen. Tätä ei kuitenkaan tohtinut näyttää, sillä samassa rakennuksessa toimivan ei-niin-motivoituneen koulun väki olisi närkästynyt saman tien. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, vai mitä?

Tämä on kuitenkin ihan päätön ajattelutapa. Kutsumuksellinen työ ei vastoin ihmisten yleisiä käsityksiä liity erikoisammatteihin kuten taiteilijan tai papin työhön. Päin vastoin, kutsumuksellisia ja työstään täysin rinnoin nauttivia ihmisiä löytyy kaikkein eniten ihan tavallisista ammateista.

Teimme filosofikollegani Frank Martelan kanssa taannoin tutkimusraportin ammattiosaajien hyvinvoinnista. Tutkimus löi minut ällikällä: ammattikoululaisista valtavan monet olivat aidosti innoissaan omasta alastaan, oli kyse sitten sähkäristä, hitsarista tai maalarista. Kutsumus kun ei katso tilipussin kokoa tai hienoa käyntikorttia – vaan yksinkertaisesti sitä, miten kivaa arjen tuoksinassa oikeasti on.

Tästä syystä onkin ihan älytöntä, että ihmisten ennakkoasenteet johtavat siihen, että työstään aidosti nauttivat ihmiset eivät saa näyttää sitä ulospäin. Pahimmassa tapauksessa tämä johtaa jopa alan vaihtoon, kun sosiaalinen paine käy sietämättömäksi.

Onkin korkea aika alkaa antaa todellista arvoa niille onnekkaille siivoojille, opettajille, trukkikuskeille – ja myös papeille, taiteilijoille ja tutkijoille – jotka todella tekevät sitä, mitä rakastavat kaikkein eniten.

Samalla on korkea aika miettiä, miten rakennamme sellaista yhteiskuntaa, jossa tämä olisi ennemminkin normi kuin poikkeus. Maineella tai rahalla ei ole ihmisen hyvinvoinnille kuin parhaimmillaankin välineellinen merkitys. Todellinen hyvinvointi syntyy siitä, kun heräät aamulla ja menet illalla nukkumaan – ja teet siinä välissä niitä asioita, joita oikeasti haluat tehdä.

6 thoughts on “Kutsumuksellisen työn arvostamisesta

  1. Luovuus ja innovatiivisuus on ajettu nurkkaan, voiko siis enää nauttia työstä?
    Vain olemalla nopein ja halvin voit voittaa tarjouskilpailun, josta seuraa luovuuden ja innovatiivisuuden puuttuminen.
    Ostava asiakas ei maksa luovuuden parissa vietettyä aikaa, jolloin ei siihen voi käyttää aikaa.

    Ei taida löytyä asiakasta jolle menee läpi: maksa vielä muutamista tunneista tai odota vielä viikko niin saat paremman tuotteen.
    Aika varma tapa on myös hävitä tarjouskilpailut jos yrittää myydä ”luovuus” tunteja, tai piilottaa niitä asiakkaalta, koska tällöin on joko kalliimpi tai hitaampi kuin muut.

    Tätä siis on nykyaikainen kilpailu globaaleilla markkinoilla.
    Hyvä esimerkki on Aasian maat, koodarit ei Intiassa paljon mieti, tai koneistaja Kiinassa, laatu on juuri sitä mitä on tilattu.
    Siitä on menty, mistä aita on matalin.

    Nauti siis työstä, jossa tunnit on rajattu, jolloin luovuudelle ei ole sijaa.

  2. Päivitysilmoitus: Society | Pearltrees

  3. Päivitysilmoitus: Kutsumuksellisen työn arvostamisesta | Opinto-ohjaus | Scoop.it

  4. Hei, opiskelen Helsingin Psykoterapiainstituutissa ratkaisukeskeiseksi työnohjaajaksi ja työstän sinne nyt lopputyötäni joka kulkee tällä hetkellä työnimellä;
    MIHIN KATOSIVAT SUURET TAITEILIJAT ? TAPETTIINKO NEROUS SUKUPUUTTOON ?
    – sodan tunnetraumaperintö taiteilijaidentiteetin kehityksen estäjänä ja ratkaisukeskeisen työnohjauksen mahdollisuudet sukupolvien ketjun pysäyttäjänä

    ”Kovimman työn takana on kuitenkin se, että hyväksyy itsensä taiteilijana” – Kristian Smeds-

    TEORIA SIITÄ MIKSEI SUURIA TAITEILIJOITA ENÄÄ SYNNY >
    Käsittelen lopputyössäni 2010-luvulla toimivien ammattitaiteilijoiden keskuudessa vallitsevia sanomattomia sääntöä ja opittuja introjektioita – uskomuksia joiden mukaan eletään, koska niin on tehty aina – pohtimatta ja käsittämättä kuitenkaan sitä, miten nämä ulkopuolelta ihmiseen istutetut asiat vaikuttavat taiteilijaidentiteetin kehitykseen vahingollisesti ja lopulta jopa pysäyttäen sen kehityksen kokonaan.

    Salaisuuden verho ja riittävä toisto – enempää ei ihminen uskomustensa luomiseksi enää tarvitse ja näin taas uusi taiteilijanalku on saatu kantamaan herkässä sielussaan asioita, jotka ovat sille kuin kasa vääriä paloja, jotka on väkisin tungettu palapeliin – ihan vaan jotta saadaan se valmiiksi. Naamioitumisen mestareina nuo introjektioina itseemme imetyt kukkupuheet kätkeytyvät muka heikkoina kohtina sielumme arpiin ja koloihin, joihin taiteilijat puolestaan tuntuvat uskovansa voida jättää ne vihdoinkin hiljaa ja rauhassa ”parantumaan”.

    Väitän kyseisen ilmiön olevan pohjimmainen syy siihen, ettei ns. suuria taiteilijoita – Salvador Daleja, Pablo Picassoja, Anton Tšehoveita, Konstantin Stanislavskeja, Amadeus Mozarteja, jne. – tunnu nykyaika yksinkertaisesti enää edes syntyvän. Faktuaalisesti ajatellen olen kuitenkin täysin varma siitä, että kyllä niitä taiteilijoita on pakko edelleen syntyä ihan samaa vuositahtia kuin aina ennenkin, jokin nyt vain estää heitä nousemasta siihen huippuunsa, johon helle kaikki edellytykset on maailman puolesta annettiin.

    Onko se sitten yhteiskuntamme taakaksi suodusta sotiemme traumaperinnöstä johtuvaa, että oman taiteilijuutensa hyväksymisen sijaan hyvin suuressa osassa nykytaiteilijoitamme tuntuu toteutuvan jatkuva voimakas pyrkimys ns. ”normaaliin elämään”, jossa työtä pitäisi pystyä tekemään samoilla aikatauluin ja perheen / suvun / jne. odotusten täyttämisin, kuin mihin ”Kelassa työskentelevä Kerttukin” pystyy? > ”Pitäisi mennä ns. oikeisiin töihin” on sanonta jota kuulen taiteilijoiden suusta – heidän ulkoisesta menestyksestään riippumatta (ja huolimatta) – aivan liian usein.

    Sen sijaan, että sanottaisiin suoraan ääneen; ”MINÄ OLEN TAITEILIJA!” – käyttävät taiteilijat tästä ammatinkuvansa perusytimestä puhuttaessa ennemminkin sellaisia käsitteitä ja määritelmiä kuin; ”käsityöläinen” , ”toiminnallisten menetelmien asiantuntija”, ”välittäjä”, ”luovan työn tekijä”, jne – jotka kaikki todellisuudessa ovat ennen kaikkea vain omiaan hämmentämään sitä perustehtävää, joka taiteilijalle suoritettavakseen annettiin.

    Taiteilijuuskysymystä välttelevälle taiteilijalle ei avaudu mahdollisuutta löytää omaa taiteilijaidentiteettiään, eli sitä taiteilijuutensa tarkoitusta, jota varten tuo taiteen tekemisen lahja hänelle annettiin. Taiteilijuus on tehtävä, joka suoritetaan maailmamme hyväksi – toisten ihmisten hyväksi. Täten PELKKÄ näytteleminen / PELKKÄ soittaminen / PELKKÄ maalaaminen – eli PELKKÄ taiteenalueensa konkretian toisintaminen ei koskaan anna – eikä sillä ole edes mahdollisuuksia antaa – taiteilijalle sitä tyydytystä, jota hän alalle ryhtyessään lähti aikanaan tavoittelemaan. Joku viisas sanoi joskus, kuinka ”jokainen taideteos sisältää tarjouksen uudeksi yhteiskuntamalliksi” ja mikäli asia käsitetään näin, voidaan silloin hyvin perustein puhua taiteilijuuden yhteydessä myös missiosta – tai kuten joku toinen viisas lausuja asian on hyvin tiivistänyt, niin: ”taiteilijan tehtävä on viedä maailmaa eteenpäin”.

    Hyvin nopealla googlaamisella on selvitettävissä millä missiolla kukin historiamme suurtaiteilijoista on ollut. Ja mikä minun lopputyöni kannalta on merkittävää, on se yhteinen tekijä, että tämä missio todellakin heiltä kaikilta löytyy! Toinen yhteinen tekijä näiden suurten taiteilijanerojen elämänkerroissa on se, että he kaikki ovat kohdanneet toisiaan; jotkut seilasivat ympäri Eurooppaa tapaamassa muita taiteilijoita, toiset majoittivat heitä kodeissaan – yhtä lailla, heillä oli tilaisuuksia jakaa taiteilijuuttaan ja sen peruskysymyksiä toisten taiteilijoiden kanssa.

    Väitän, että oman missionsa löytämisen lisäksi, toisten taiteilijoiden tapaaminen ja heidän kanssaan käydyt keskustelut ovat merkittävä tekijä oman taiteilijaidentiteetin hyväksymisessä, joka onkin siitä syntyen suoraan rinnastettavissa myös taiteilijan saavuttamaan menestykseen. Jo ihan lyhykäinenkin historiantutkimus näyttää osoittavan suoran korrelaatiokertoimen taiteilijaidentiteetin (=taiteilijan mission) voimakkuuden ja taiteilijan luoman taiteen menestymisen välille.

    Edes taiteen luomistyöhön tarkoitettavien apurahamahdollisuuksien laajuus – joita kaikesta huolimatta nykyään todistettavasti on enemmän, kuin monien suurien taiteilijoiden aikana koskaan edes yhteenlaskettuna oli käytettävissä – ei osoita niin suurta yhtäläisyysmerkkiä taideteosten menestymiselle, kuin mitä eri taiteenalojen kentillä toimivien taiteilijoiden keskinäinen verkostoituminen ja taiteilijan oman missionsa hyväksyminen tuntuvat lopputuloksena toteen näyttävän.

    Mikään näistä mahdollisuuksista ei ole suurten taiteilijoiden ajasta nykyaikaan verrattuna muuttunut – päinvastoin; sosiaalinen media on tuonut koko maailman koettavaksi kotoa käsin, tietokoneen päätteeltä, joten verkostoitumisen luulisi olevan jopa entistä helpompaa.

    Miksi taiteilijuudesta kuitenkin vielä vaietaan? Ja miten tässä kohtaa työnohjaus voisi astua kentälle näiden hiljaisten taiteilijoiden avuksi? Miten voimme luoda kenttää, jossa taiteilijayhteisöjä useissa tapauksissa vaivaava huono työilmapiiri voitaisiin kääntää taiteilijuutta tukevaksi maaperäksi, jossa Picassojen, Mozartien ja Stanislavskien olisi taas mahdollista syntyä? Sen selvittäminen on minun lopputyöni missio.

    Kiitän kaikkia jotka osaltaan auttavat minua tässä työssäni ja tämän yhteisen missiomme toteutumisessa.
    Sillä niin se on; On meidän kaikkien taiteilijoiden yhteisellä vastuulla luoda nyky-yhteiskuntaamme sellaiset resurssit jotka mahdollistavat taiteelle ylipäätään taas tilaisuuden päästä toteuttamaan tarkoituksensa yhteiskunnallisena vaikuttajana ja maailmaamme eteenpäin kuljettavana muutosvoimana. Meidän taiteilijoiden on helpompi hengittää, kun tiedämme ettemme ole yksin – emme taiteilijoina, emmekä niin ikään maailmamme muuttajinakaan.

    Tällöin kaikki se energia – joka meiltä ennen kului ylläpitämään sitä syyllisyyttä ja ahdistusta, jonka taiteilijuuden kirous on meissä ja meille saanut aikaan, kuten myös huonommuuden tunnettamme siitä, että ylipäätään satuimme syntymään tähän maailmaan taiteilijoina – vapautuukin lopulta käytettäväksi taiteemme luomiseen, eli juuri siihen työhön johon kaikki energia oli meissä alun perin käytettäväksi tarkoitettukin. Ja vasta silloin meistä voi todellakin tulla sitä, mitä varten taiteilijuutemme lahja meille annettiin ja millaiseksi se meidän kauttamme maailmalle tarkoitettiin > juuri nyt, tässä maailman ajassa – vuodesta 2013 ikuisuuteen.

  5. Päivitysilmoitus: Lisää työhyvinvointia aidolla innostuksella | Upeaa työtä

  6. Päivitysilmoitus: Lisää työhyvinvointia aidolla innostuksella | Duunitorin blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s